ForeAmmatti

Talentista tähdeksi maailmankartalle

ke 17.6.2015 - Jukka Suontausta
Talentista tähdeksi maailmankartalle

Suomen karsiutuminen jälleen kerran jalkapallon EM-kisoista sai minut miettimään suomalaista yhteiskuntaa ja sen kirkkaimpia menestyjiä maailmalla. Esim. kuinka monta suomalaista näyttelijää, muusikkoa tai tieteen edustajaa maailmalta löytyy, joista voisi sanoa, että he ovat maailman huippuja? Löytyykö niitä yhtään?

Tieteen, taiteen ja kulttuurin palkinnot ovat ainakin kiertäneet suomalaisia jo aika kauan. Viimeisin suomalaissyntyinen näiden alojen Nobel-voittaja on Ragnar Granit, joka sai lääketieteen palkinnon vuonna 1967 parin muun tutkijan kanssa. Hän oli tehnyt tutkimuksensa Helsingin yliopistossa, mutta oli jo tutkimuksen tekohetkellä Ruotsin kansalainen. Ja tästä on siis lähes 50 vuotta! Tätä edeltävät suomalaiset voittajat ovatkin sitten 70 vuoden takaa. F. E. Sillanpää voitti kirjallisuuden Nobelin vuonna 1939 ja A. I. Virtanen kemian palkinnon vuonna 1945. Näiden lisäksi suomalaiset ovat saaneet esimerkiksi tieteen olympialaisissa kultaa kerran vuonna 1981 matematiikassa (Taneli Huuskonen). Ei tämä nyt ihan yhtä riemujuhlaa ole ollut!

On päivänselvää, että meillä on laadukas perusopetus, koska me pärjäämme loistavasti esimerkiksi PISA-tutkimuksissa. Keskiverto suomalainen nuori on tasoltaan korkeammalla kuin juuri missään muualla. Tätä ei kukaan pysty kiistämään. Mutta miksei meidän järjestelmämme tuota ihmisiä aivan maailman absoluuttiselle huipulle? Tätä pohditaan varmasti tällä hetkellä ainakin Suomen palloliitossa! :)

Mistäköhän tämä voisi johtua? Missä huiput piileksivät? Miten saamme Suomen nousuun niin tieteen taiteen kuin urheilunkin saralla?

Olisiko kyse kilpailusta? Tai oikeastaan sen puutteesta? Osaammeko me kilpailla? Me aikuiset tiedämme, että koko elämämme on kilpailua. Emme ehkä halua aina myöntää sitä ja se ei välttämättä ole meidän mielestämme oikein, mutta kilpailua on silti kaikkialla. Joudumme kilpailemaan niin vastakkaisen sukupuolen huomiosta kuin työ- sekä opiskelupaikoista. Ja se kilpailu on todella kovaa. Halusimme tai emme.

Entä miten suomalainen koulujärjestelmä valmistaa lapsemme tähän kilpailuun? Aloitetaan lasten leikeistä ja urheilusta. Osassa Suomea 11-vuotiaat lapset pelaavat vielä esimerkiksi jalkapalloa niin, että maaleja ei lasketa saati maalintekijöitä. Uusin lukemani ehdotus oli, että kouluja kielletään järjestämästä Cooperin testejä. Syynä se, että joku on saattanut harjoitella kotona ja saa näin etua muihin nähden. Kuulinpa tässä myös tarinan. Paikallinen yleisurheiluseura halusi järjestää perinteiset koulujenväliset yleisurheilukisat. Vastaus oli, että koulut eivät lähde mukaan. No seura kuitenkin olisi halunnut lapsille tarjota hauskan tapahtuman ja ehdotti, että tapahtuma järjestetään täysin seuran toimesta ja illalla, opettajien ei tarvitse olla paikalla, ja osallistuminen olisi täysin vapaaehtoista. Koulujen vastaus: ei saa järjestää, koska paikalle tulisi kuitenkin vain ne lapset, jotka harjoittelevat omalla ajallaan ja pärjäävät sen vuoksi. Täh?! Siis TÄH?!

Eli harjoittelu tekee liikunnasta epäreilua? Okei.

Eli miten tästä jatketaan. Poistetaan kai arvosanat musiikista, koska sitäkin joku on voinut harjoitella kotona. Niin ja jonkun kotona saattaa olla kaksikieliset vanhemmat. Epäreilua! Ruotsinkielestä arvostelu pois. Toisaalta kaksikielisessä kodissa ei varmaan saa yhtä kantavaa pohjaa suomen kielelle. Epäreilua! Äidinkielestä arvostelu pois. Joku muuten saattaa tehdä matematiikan läksyjä kotona. Ajatelkaas! Epäreilua! Jne.

Onko tämän suuntaiselle kehitykselle, jos sitä vielä jatketaan niin minkäänlaista loppua näkyvissä? Olisiko meidän kaikkien jo aika myöntää, että maailma ei ole ”reilu” paikka? Pitäisikö meidän kilpailun poistamisen sijaan opettaa lapsillemme pettymysten sietokykyä? Hyväksyntää siitä, että Pekka on parempi matematiikassa kuin minä. Ja että Juuso juoksee lujempaa kuin minä. Mutta toisaalta mä olen parempi englannissa kuin kumpikaan heistä. Opettaa ennen kaikkea siihen, että tunnistaa omat vahvuutensa ja sen, että jos haluaa olla parempi kuin ennen, sen eteen on tehtävä töitä.

Suomi tarjoaa tasa-arvoisen koulutuksen kaikille. Näin ei todellakaan ole välttämättä muualla maailmassa. Mutta emme ole vielä ratkaisseet sitä, miten saavutamme tasa-arvoisen koulutuksen ilman, että samalla tasapäistämme kaikki keskiarvon tasolle. Ratkaisu tähän mennessä on tuntunut olevan lisää ”tasa-arvoa”. Mutta onko tämä oikeasti ratkaisu?

Hypätäänpä hetkeksi ammattikouluun. Siellä siirryttiin vaiheittain 4-10 numeroarvostelusta 3-portaiseen arvosteluun. Tavoitteena oli parantaa opiskelijan mahdollisuuksia arvioida omaa osaamistaan tutkinnon vaatimuksiin nähden. Opettajien mukaan tästä kuitenkin seurasi se, että jo keskinkertaisella tekemisellä saa parhaan arvosanan. Motivoiko tämä tekemään asioita niin hyvin kuin pystyy? No ei varmasti! Ihmisen luontaiseen olemukseen kuuluu selviytymisvietti. Me teemme parhaamme vain, jos me saamme siitä jonkin hyödyn tai palkinnon. Kun sellaista ei ole tarjolla niin miksi ponnistella yhtään enempää kuin on pakko? Tämänkö haluamme nuorille opettaa?

Uskon, että tämä kilpailun, ja sitä kautta kyvyn kilpailla, puute heijastuu kaikkeen suomalaisten tekemiseen. Me emme ole valmiita tekemään riittävästi duunia kehittyäksemme jossakin asiassa maailman huipulle, koska meille on opetettu, että kilpailu on pahasta. Se on suorastaan syntiä. Itse asiassa voisiko tämä kilpailun puuttuminen varhaisnuoruudessa olla yksi syy parikymppisten masennukselle? Siihen asti nuori on elämässä pärjännyt ilman kilpailua ja sitten yhtäkkiä tarvitsikin kisata niin koulupaikoista, kesätyöistä kuin kaikesta muustakin.

Heitänkin nyt loppuun vielä pari ajatusta, mitä haluaisin itse nähdä toisin tässä nykyisessä Suomessa. Ensiksi palautetaan kilpailu lapsille, jos me aikuiset emme kestä sitä, ettei lapsemme pärjää tai ei pärjää niin ei se ole lasten vika. Ja onko se ainakaan niiden parempien vika? Toiseksi muutetaan ajatustamme enemmän talentteja tukevaan suuntaan. Jos joku on hyvä jossakin, niin tuetaan häntä siinä, eikä yritetä tasapäistää kaikkia keskiarvon tasolle. Me emme ole samanlaisia, tai yhtä hyviä, mutta jokainen voi löytää oman polkunsa ja omat vahvuutensa ja intohimonsa, jos me aikuiset niitä tuemme.

Miten saamme kilpailua takaisin kouluun? Kerro ideasi Twitterissä #talentistatahdeksi.

Tässä pari ehdotusta: 8,5 keskiarvoraja lukioon ja ammattikoulu 2-vuotiseksi, jota jo hallitustunnusteluissa pohdittiinkin.

ForeAmmatin blogi jää tämän jälkeen kesätauolle. Palaamme taas elokuussa asiaan mm. kirjoittajavieraiden muodossa. Totta kai laiturin nokasta osallistumme silti Twitter-keskusteluihin!

Hyvää kesää kaikille!

Jukka Suontausta

Jukka Suontausta on Foredata Oy:n verkkomarkkinoinnin asiantuntija, joka jääkiekkovalmennuksen ohessa taklaa ammattien näkymiä.

@JukkaSuontausta